Onko tuolin vika, jos oppilas ei jaksa siinä istua?

Godi Keller puhui tänään koulupudokkaiden kohtaamisesta.

"Koulusta voi oppia paljon katsomalla koulupudokkaita", totesi tänään pedagogi, luennoitsija ja kirjailija Godi Keller. Hän aloitti Erasmus+-projektin kolmannen kansainvälisen viikon, joka pidetään tällä kertaa Oslossa. Kellerin sanoma on selkeä: jokainen lapsi on lahjakas, ja koulu voi saada aikaan  putoamisen, jos opetus ei kohtaa nuoren maailmaa.

Keller on työskennellyt pitkään koulupudokkaiden kanssa auttaen heitä löytämään joko opiskelu- tai työpaikan. Hänen esimerkkinsä nuorista ovat pysäyttäviä. Keller kertoi parikymppisestä nuoresta miehestä, joka halusi avautua elämästään ollessaan Kellerin haastateltavana. Nuori kertoi, että on viimeisen kolmen vuoden aikana yöt pelannut tietokoneella ja päivät nukkunut. Kun Keller kysyi, kuka hänelle ruokaa laittaa, nuori mies oli nolona vastannut: "Äiti." Mikäs tämän parempaa, oli Keller nuorelle todennut; koulutukseen pääsyyn tarvitaan kuitenkin halua muuttaa tilannetta. Siksi Keller jättäisi mieluusti kuulematta menneisyyden tarinat, jotta voisi nuoren kanssa suunnata katseen tulevaisuuteen.

Keller puhuu suoraan ja kärjistää asioita, mutta esimerkit purevat minuun: Suurin osa oppilaista ymmärtää, mitä opettaja heiltä haluaa ja he toteuttavat opettajansa ohjeita. Nämä oppilaat pärjäävät koulussa, vaikka eivät muistamisen ohella ymmärtäisi oppimistaan aineista mitään. Jos kuitenkin maassa 30 000 lasta syö Ritalinia sen takia, että koulussa halutaan pitää oppilaat tuolilla istumassa, onko tuolin vika, että lapsi ei siinä istu? kysyy Keller.

No, vaikka tuoleissakin on eroja, onko tuolin vaihtaminen jumppapalloonkaan aina se oikea ratkaisu, tulen miettineeksi. Voisin miettiä toiminnallisuutta ja oppilaan ja opiskelijan aktivointia enemmän oman toimintani muuttamisen näkökulmasta. Miten muutan omaa toimintaani niin, että oppilas ei tarvitsisi enää Ritalinia? Siis omaa toimintaani opettajana! Minkälaisia temppuja minun tulisi tehdä?  Olenko jo vieraantunut oppilaiden maailmasta liikaa, jos miettiminenkin tuntuu vaikealta? Miksi edes ajattelen niitä tempuiksi? Keller saa kuulijat miettimään pedagogisia ratkaisujaan, keskustelu jatkuu lounaalla.

Eräs 17-vuotias tyttö oli kysynyt Kelleriltä, onko mitään syytä elää yli 25-vuotiaaksi. Voisimme puhua paljon enemmän siitä, millä tavalla kasvatamme nuoria rakastamaan omaa tulevaisuuttaan. (17-vuotiaan kriisistä puhutaan muuten steinerpedagogiikan parissa aivan liian vähän.)

Ylivilkkaat ovat oma lukunsa koulupudokkaiden ryhmässä, toinen luku ovat hitaasti etenevät. Osa nuorista vain herää kaksikymppisenä - kertoi Keller omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan.

Puistotaidetta kuninkaanlinnan puistossa Oslossa

Taiteilijat muodostavat kolmannen ryhmän. Keller antoi esimerkin Norjan tunnetuimmasta säveltäjästä, Edvard Griegistä. Bergenissä syntynyttä Griegiä pidettiin hankalana oppilaana, joka tarinan mukaan kirjoitti oman koulunsa seinään tekstin, että tämä koulu melkein tappoi hänen luovuutensa. Vaikka esimerkki on 1800-luvulta, se kuvaa sitä, miten opettaja ei voi kuin luottaa oppilaansa tulevaisuuteen ja yrittää olla katkaisematta hentoja unelmia.

Koulun tehtävänä on opettaa lapsia ja nuoria
1. elämään tässä maailmassa ja yhteiskunnassa, johon he ovat syntyneet.
2. muuttamaan maailmaa ja yhteiskuntaa.
Mitä enemmän tehtävä toteutuu vain ensimmäisen, sitä vähemmän se toteutuu toisen kohdan osalta, jossa olennaista on käden, sydämen ja ajattelun yhteistyö.

Yleisön joukosta kuuluu pysäyttävä kysymys: Missä kohtaa paljon kouluja mentorina kiertäneen Godi Kellerin mukaan koulussa mennään metsään? Missä kohtaa koulupudokkuuden mahdollisuus syntyy. Kellerin vastaus tulee nopeasti: 6. luokalla - siinä kohtaa, jossa teoreettiset aineet eivät kohtaa oppilaan kokemusmaailmaa ja jossa oppilasta istutetaan kokeessa "meditoimassa omaa tyhmyyttään tuntitolkulla".

Mistä arvioinnissa onkaan kyse?

Mitä kasvattajina voimme siis tehdä? Voimme miettiä sellaisia oppimisen arviointimentelmiä, jotka eivät perustu muistamiseen, vaan esimerkiksi tiedon soveltamiseen. Palaamme siis takaisin arvioinnin pariin, jonka periaatteista kerroin jokunen blogi sitten. Arvioinnin äärellä siis olemme suurimman osan Erasmus+-viikostamme. Kirjaamme ideat ylös ja tuomme ne kouluihin, kunhan syyslukukausi joskus koittaa. Kesälomaa ei ole lainkaan hullumpaa aloittaa tulevaisuutta visioimalla.

Lue lisää Pia Palen blogista!